Vaalikuumetta liikkeellä?

Ehdokasta voi puolustaa joko tuomalla hänestä hyviä puolia esille – tai tuomalla vastaehdokkaasta huonoja puolia esille. Useimmiten tehdään molempia ja pyritään osoittamaan, että katsokaa nyt, miten tämä minun ehdokkaani on parempi kuin tuo teidän ehdokkaanne. Vertaileminenhan edellyttää molempien arvioimista.

Presidentinvaaleista käytävässä nettikeskustelussa olen yllätyksekseni huomannut sen, että jotkut keskustelijat ovat niin suurella tunteella oman suosikkinsa takana, että he myötäelävät suosikin arvostelemisen ja kokevat hyökkäykset häntä kohtaan ikään kuin henkilökohtaisina loukkauksina heitä kohtaan. Tällainen primitiivinen reaktio ei ole mitenkään harvinainen. Tästähän jalkapallomellakatkin alkavat. Joku vähättelee meidän joukkuettamme – ja sehän ei sitten käy.

Tällainen asia ei ole juolahtanut mieleenikään, kun olen kirjoittanut presidenttiehdokkaista. Mieleeni ei ole myöskään juolahtanut se, että jonkun mielestä mahdollisesti panettelisin jompaakumpaa ehdokasta, jos kaivan esille hänen vanhoja lehtikirjoituksiaan ja vaalikonevastauksiaan ja vertaan niitä joidenkin muiden poliitikkojen kirjoituksiin ja vaalikonevastauksiin nähdäkseni, onko jokin tekijä yhteinen eri puoluetta edustaville poliitikoille – ja voisiko tämän tekijän perusteella löytää sellaisia aatteellisia jakolinjoja, jotka muuten jäävät piiloon.

Yksi havaitsemani kriteeri, joka näissä vaaleissa selvästi jakaa presidenttiehdokkaiden poliitikkokannattajia (niitä, joiden vastauksia löytyy vaalikoneista), on vastaus kysymykseen, pitäisikö poliisin valtuuksia lisätä. Tällainen kysymys esitettiin vuoden 2007 vaalikoneessa. Tein aikoinaan tästä kysymyksestä taulukon, johon sijoitin vastaajat ja heidän puolueensa. Kopioin myös vastaajien kommentit kysymykseen, sikäli kun vastaajat olivat niitä kirjoittaneet. Valitettavasti taulukkoa ei nyt löydy mistään. Se oli monta sivua pitkä. Muistinvaraisesti voin kuitenkin sanoa, että vuoden 2007 ehdokkaat, jotka vastasivat myöntävästi kysymykseen ”pitäisikö poliisin valtuuksia lisätä” ovat nyt pääsääntöisesti Niinistön kannattajia, ja ehdokkaat, jotka vastasivat ”ei pitäisi”, ovat nyt enimmäkseen Haaviston kannattajia. Osa vastauksista löytyy vielä kopioina ”kansanmuisti” -sivulta, joten kuka tahansa voi käydä sieltä katsomassa, onko muistikuvani ja arvioni oikea. Joitakin poikkeuksia tästä yleisestä säännöstä voi tietysti olla.

Poliisin valtuuksien lisääminen – jota Niinistö ehdottomasti puolusti ja Haavisto vastusti – on yksi presidenttiehdokkaita erottava tekijä. Ja se on myös yksi presidenttiehdokkaiden kannattajia erottavista tekijöistä. Koska on kyse yhteiskunnallisesti tärkeästä asiasta, mielipiteiden taustalta löytää ehkä laajempiakin eroja yleisestä arvomaailmasta. Tällaisia eroja nimenomaan etsin ja päädyin siihen tulokseen, että Niinistö – vaikka hän nyt onkin vaalikampanjassaan pehmentänyt imagoaan – edustaa kovempia yhteiskunnallisia arvoja, ja Haavisto edustaa pehmeämpiä arvoja. Tämä näkyy monessa muussakin asiassa kuin poliisin valtuuksia koskevassa mielipiteessä – esimerkiksi luonnonsuojeluasenteissa. Sama ero näkyy ehdokkaiden julkisissa kannattajissakin. Niinistön tukijoina on testosteronia tihkuvia huippu-urheilijoita ja muita menestyjiä. Haaviston tukena on pilveä pössytteleviä taiteilijoita ja pienituloista vaihtoehtoväkeä.

Vaalikeskusteluissa (jollaisesta tänään kuulin autoradiosta ensimmäisen kerran pienen pätkän) ehdokkaat tuntuvat olevat yksimielisiä lähes kaikista asioista. He ovat kohteliaita herrasmiehiä, jotka välttävät esittämästä voimakkaita mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Kyse on tietenkin kampanjastrategiasta mutta ehkä myös ehdokkaiden luonteesta. Kun vaalitaistelu on näin latteaa, eroja ehdokkaiden välillä pitää etsiä vanhoista kirjoituksista ja mielipiteistä. Sieltä paljastuu ehdokkaiden todellinen arvomaailma.

Kun vaalit on pidetty, vaalin voittaja riisuu kampanjanaamionsa ja palautuu sellaiseksi ihmiseksi, jonka tunnusmerkkejä ovat hänen vanhat kirjoituksensa. Näin tapahtui myös erään tunnetun saksalaispoliitikon kohdalla. Hänen rauhantahtoa osoittaneet julkiset puheensa eivät lopulta edustaneetkaan hänen todellista mielipidettään, vaan hän alkoi kaikkien kauhistukseksi toimia tavalla, jonka hän oli avoimesti kertonut eräässä kirjassaan, mutta johon ei enää uskottu, koska mielipiteet olivat kauan sitten esitettyjä. Jääköön poliitikon nimi mainitsematta.