Onko presidentin puoluetaustalla väliä?

Vihreissä on monien mielestä paljon vikoja, mutta se ei tarkoita, että Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto kopioisi kaikki vihreiden virheet poliittiseen toimintaansa, jos hänestä tulisi presidentti. Presidenttinä hän ei olisi enää edes puolueen jäsen. Presidentti vaikuttaa yhteiskuntaan paitsi virallisia kanavia myöten, myös asennetasolla. Ehdokkaiden asenteita kannattaa siis vertailla.

Kannattaa muistaa se, että suurimmalla osalla kansalaisista yhteiskunnalliset näkemykset ovat varsin kehittymättömiä. Ihmiset ovat laumasieluja. Sen sijaan, että he itse miettisivät asioita, he imevät näkemyksensä tiedotusvälineistä. Se on helpompaa. Poliittiset mielipiteet muodostetaan tunnetasolla. Mielipiteiden taustalla on primitiivisiä tunteita kuten suuttumusta, vihaa, pelkoa, kateutta, ahneutta, myötätuntoa ja sääliä. Taitava poliitikko tunnistaa nämä ominaisuudet ja osaa käyttää niitä hyväkseen. Hän ohjailee ihmisten tunnetilaa. Hän saa massat kokemaan vihaa ja pelkoa ja kateutta ja myötätuntoa sen mukaan kuin on tarpeellista hänen kulloistenkin päämääriensä kannalta.

Kunkin ihmisen maailmankatsomuksesta riippuu, millaisia arvoja hän pitää hyvinä, ja kuinka suuren merkityksen hän näille arvoille antaa. Hyvä ja paha ovat enemmän tai vähemmän subjektiivisia käsitteitä. Jokainen määrittelee ne viime kädessä omasta näkökulmastaan.

Muutama viime aikojen uutinen on todistanut käytännössä miten helposti kansan tunteita voidaan ohjailla, ja miten helposti kollektiivinen viha saadaan syttymään. Yksi näistä uutisista kertoi tapauksesta, jossa yksitoistavuotias tyttö oli jäänyt rattijuopon yli ajamaksi. Sen jälkeen kun lehdet olivat uutisoineet tapauksesta, keskustelu kävi kuumana foorumeilla ja lehtien yleisönosastoissa. Ehdotettiin äärimmäisen kovia rangaistuksia rattijuopoille. Vallitsi lähes lynkkausmieliala. Päälleajoon syyllistynyt kuljettaja olisi varmaan ollut hengenvaarassa, jos hänet olisi juuri tuolloin päästetty vapaaksi.

Toinen uutinen, joka on saanut kansalaiset kiihtymään muuallakin kuin Suomessa, koskee italialaisen laivan päällikön toimintaa haaksirikkotilanteessa. Onnettomalle kapteenille ei paljon sympatioita osoitettu. Hän oli varmasti hetken ajan yksi maailman halveksituimpia ihmisiä. Kuitenkaan kukaan suuren yleisön joukosta ei tarkasti tiennyt, mitä kyseisenä haaksirikkoyönä oikeasti oli tapahtunut. Tiedolla ei ollutkaan merkitystä, koska eivät suuret massat muodosta kantaansa tiedon vaan tunteen perusteella. Tiedoksi riittää epämääräinen väritetty puolitotuus. Rattijuoppo tappoi lapsen, ja pelkurikapteeni jätti matkustajat kuolemaan. Muuta tietoa ei tarvita.

Edellä mainitut tapaukset ovat tietysti hyvin ikäviä ja valitettavia, mutta asiat eivät aina ole aivan niin yksinkertaisia kuin miltä ne alussa näyttävät. Kun tunteet viilenevät, asioissa aletaan nähdä muitakin puolia. Syylliset tuomitaan lakien mukaan. Jos kansa saisi suuttumustilassaan päättää mitä syyllisille tehdään, lynkkaukset kuuluisivat rangaistusarsenaaliin. Tällainen järjestelmä tuskin kuitenkaan olisi yleisen edun mukainen.

Kaikkein brutaaleimmillaan kansalaisten tunteiden hyväksikäyttöön perustuva politiikka näkyy diktatuurivaltioissa. Se onnistuu, koska vallanpitäjillä on hallussaan tiedotusmonopoli. Keskitetyn median avulla on helppo lietsoa kansa vihaamaan jotain väestöryhmää, jolloin huomio saadaan kiinnitettyä pois varsinaisista ongelmista. Vihapropagandan avulla kansa saadaan vihaamaan toista kansaa ja kannattamaan sotaa. Tässäkin on taustalla usein se, että näin saadaan kansan huomio pois sisäpolitiikan ongelmista kuten köyhyydestä ja työttömyydestä, joita poliittiset johtajat eivät saaneet hallintaan.

Kun natsit halusivat aikoinaan kiristää juutalaislakeja Saksassa, he kiihdyttivät lehdistössä juutalaisvastaista vihakampanjaa. Juutalaiseksi luokiteltujen yksittäisten rikollisten todellisia ja kuviteltuja hirmutöitä esiteltiin laajoissa artikkeleissa ikään kuin ne kuvaisivat koko juutalaisyhteisön luonteenlaatua. Kansa alkoi kokea vastenmielisyyttä juutalaisia kohtaan yleisemminkin, vaikka juutalaisuus itsessään ei ollut millään tavalla ratkaiseva tekijä jonkun mahdollisen juutalaiseksi luettavan psykopaatin rikoksissa. Pahoja ihmisiä on kaikissa ihmisryhmissä.

Kun Stalin halusi innostaa kansalaisia Suomea vastaan käytävään sotaan, Neuvostoliitossa järjestettiin kansankokouksia, joissa Suomen väitetyt provokatiiviset teot tuomittiin ja työläiset kiihotettiin kannattamaan sotaponnisteluja. Taitavat propagandistit saavat lietsottua massat vihan valtaan muutamassa päivässä. Kun taistelu alkaa, rintamalle lähdetään pyhän vihan vallassa. Kyllä Suomenkin puolella propaganda hallittiin, mutta talvisodan syttyessä sitä ei ainakaan liioitellussa määrin tarvittu. Venäläiset hoitivat homman suomalaisten puolesta. Suomalaisiin kaupunkeihin pudotetut pommit olivat mitä tehokkainta propagandaa.

Jos vielä palataan otsikon aiheeseen eli presidenttiehdokkaiden puoluetaustaan ja ideologisiin eroihin, niin jokainen äänestäjä punnitsee tietenkin mahdolliset havaitsemansa erot oman arvomaailmansa mittareilla. Toisen äänestäjän, joka ehkä näkee asiat eri tavalla, on vaikeaa osoittaa, miksi toinen olisi väärässä. Ehkä ei olekaan olemassa oikea ja väärä -vaihtoehtoja vaan pelkästään erilaisia vaihtoehtoja.

Kannattaa miettiä, käyttääkö jompikumpi ehdokkaista hyväkseen kansalaisten primitiivisiä tunteita enemmän kuin toinen. Lietsooko jompikumpi ehdokas pelkoa tai vihaa tai kateutta saaden siten tukea politiikalleen? Ovatko jommankumman ehdokkaan hyväkseen käyttämät kansalaisten tunteet jollakin tavalla arvokkaampia tai likaisempia tai arveluttavampia kuin toisen? Vetoaako jompikumpi ehdokas valheellisesti joihinkin sellaisiin tunteisiin, joihin ei olisi tarvetta vedota?

Otetaan pari esimerkkiä vanhoista vaalikonevastauksista vuodelta 2007.

Niinistö on ollut jyrkästi sitä mieltä, että poliisin toimivaltuuksia pitää lisätä. Haavisto taas on ollut sitä mieltä, että poliisi ei tarvitse enää lisää valtuuksia. Niinistö perustelee mielipidettään näin: ”Maailmassa on paljon pahuutta,rikolliset eivät tunne toimivaltuusrajoitteita”. Haavisto puolustaa kantaansa näin: ”Poliisin valtuudet tuntuvat tällä hetkellä olevan sopusoinnussa tarpeiden kanssa. Suomessa ei esimerkiksi ole terrorismia, joka vaatisi aivan toisenlaista poliisitoimintaa. Valtuuksien lisääntyessä myös kansalaisten oikeusturvasta on huolehdittava."

Ratsastaako jompikumpi poliitikoista tässä asiassa kansalaisten pelolla? Ehkä aiheettomalla pelolla?

Kannattaa miettiä myös sitä, missä maissa kansalaisten elämä on kurjaa ja turvatonta sen vuoksi, että poliisilla ei ole tarpeeksi toimivaltuuksia? Onko tällaisia maita?

Entä missä maissa kansalaisten elämä on kurjaa ja turvatonta sen vuoksi, että poliisilla on liikaa toimivaltuuksia?

Luulenpa, että jälkimmäisten maiden lista on huomattavasti pitempi. Diktatuurivaltiot ovat käytännössä aina myös poliisivaltioita. Poliisin vallan lisääntymisen kääntöpuoli on aina ja kaikkialla tavallisten kansalaisten vapauden ja oikeuksien väheneminen. Diktatuurivaltioissa tehdään rikoksia siinä missä muissakin valtioissa, mikä todistaa sen, että poliisin vallan lisääminen äärimmäiseksikään ei poista rikollisuutta. Poliisin vallan lisääntyminen yhteiskunnassa näkyy sen sijaan aina siten, että tavallinen kansa kärsii vapautensa menettämisestä. Valko-Venäjällä, jota voidaan pitää yhdenlaisena poliisivaltiona Euroopassa, rikollinen mafia toimii niin kuin ennenkin, mutta tavallisia kansalaisia pidätetään mielivaltaisesti ja kidutetaan. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun vertailee poliitikkojen ohjelmajulistuksia. Poliisivaltio ei ole turvallinen ja mukava paikka elää, vaikka niin halutaan uskotella.

Vuoden 2007 vaalikoneesta löytyy myös luonnonsuojeluun liittyviä kysymyksiä.

Sauli Niinistön mielestä 220-250 sutta on liian suuri määrä Suomeen, joten susien tappamista on tehostettava. Pekka Haaviston mielestä 220-250 sutta on susikannan säilyttämiseksi liian vähän, joten susien määrän on annettava kasvaa. Niinistö perustelee mielipidettään näin: ”Susista ei saa aiheutua ihmisille vaaraa eikä edes turvattomuuden tunnetta.” Haavisto puolestaan perustelee kantaansa seuraavasti: ”Suomen susikannan tulee antaa asteettain kasvaa. Samalla asutuskeskusten ympärillä liikkuvat ”häirikkösudet” tulee poistaa."

Vetoaako jompikumpi ehdokas äänestäjien pelkoihin?

Miksi Niinistön kannatus on ollut niin suurta vaalista toiseen ? Siksikö, että hän on lipevä ja häikäilemätön populistipoliitikko, joka kutenkin osaa taitavasti kätkeä populisminsa?

Sauli Niinistö eroaa maan tunnetuimmasta populistipoliitikosta Timo Soinista siten, että hän kalastaa ääniä koko poliittisen kentän alueelta ja välttää siten ärsyttämästä mitään väestöryhmää. Tämän vuoksi hän on poliitikkona niin väritön ja ympäripyöreä ja särmätön. Soini sen sijaan on valinnut toisen strategian. Hän kalastelee tiettyjen kansanosien ääniä eikä edes yritä miellyttää kaikkia. Soini tietää, että näkyvä ärhentely jotain tiettyä ryhmää kohtaan tuo hänelle kannatusta joltakin toiselta ryhmältä. Soinin ärhentely on kuitenkin enemmän teatraalista kuin todellista, koska myös hän haluaa pitää lähes koko poliittisen kentän ääntenkalastelun kohteena. Joidenkin marginaaliryhmien kuten ruotsinkielisten ääniä hän ei ehkä sentään kuvittele saavansa.

Populisti muuttaa mielipidettään silloin kun se on tarpeen, mutta hän osaa selittää mielipiteen muuttamisen niin, että se ei tunnu mielipiteen muuttamiselta. Kevään 2011 eduskuntavaalien aikaan Timo Soini muutti mieltään hallitukseen menosta monta kertaa, mutta se ei vaikuttanut mielipiteen muuttamiselta. Jopa hänen vaaleja ennen kynnyskysymykseksi asettamansa tukipaketit eräille velkaantuneille maille (tuohon aikaan olivat uutisissa Portugali ja Kreikka) eivät loppujen lopuksi olisi olleetkaan ehdottomia kynnyskysymyksiä. Puolueen kenttä alkoi lopulta jo hermostua puheenjohtajansa lipsuiluun, joten Soini joutui palaamaan alkuperäiselle linjalleen. Ja kaikille jäi käsitys, että siinä on todellinen periaatteen mies.

Kevään 2012 vaalikeskusteluissa Niinistö on antanut ymmärtää, että hän ei kannata Nato-jäsenyyttä. Vuoden 2007 vaalikonevastauksessa hän on vastannut, että Suomen puolustus tulisi järjestää ”liittymällä Natoon, kunhan Nato, joka on muuntumistilassa, ”eurooppalaistuu””.

Onko Niinistön mielipide viidessä vuodessa muuttunut, vai eikö Nato ole vielä eurooppalaistunut?

Pekka Haavisto on aatteistaan tinkimätön periaatteen mies. Niinistöä sen sijaan on kuvattu mieheksi, jolle kaikella on hintansa, mutta millään ei ole arvoa.

Arvostamani nimimerkki Ruukinmatruuna kirjoittaa blogissaan kaikista presidenttiehdokkaista näin:

”Tosihuonot on helppo karsia pois. Heitä ovat Eva Biaudet, Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö. Syyt ovat selvät. Eva Biaudetilla ei ole minkäänlaista tolkkua, Paavo Lipponen on autoritaarinen öykkäri ja Sauli Niinistö on valmis myymään Suomen kilohintaan eniten tarjoavalle plutokraatille. Nämä kolme siis jäävät jo kättelyssä pois. (…) Haavisto on vähemmän kysymysmerkki kuin Niinistö, Arhinmäestä puhumattakaan. On epätoivottavaa, että presidenttinä olisi henkilö, joka tietää hinnan kaikelle muttei arvoa millekään.”

http://takkirauta.blogspot.com/2012/01/presidenttia-etsimassa.html