Päiväkirjamerkintöjä syyskuussa 1998

maanantai 21.9.

Joskus varttia vaille kaksitoista lähdin hiippailemaan kaupungille muun tekemisen puutteessa. Käppäilin rantoja pitkin ja laivoja katsellen Kauppatorille. Siellä minua alkoi tympäistä koko touhu. Kun katsoin merelle, näin poliisiveneen. Kun katsoin kadulle, näin poliisiauton. Kun katsoin toiseen suuntaan kadun varteen, näin kaksi punapukuista naispaholaista kävelemässä ripein ottein sakottamaan punaista pakettiautoa, jossa istui hämmästyneen näköinen mies "vieressä olijan" paikalla. Naiset ilmiselvästi nauttivat "työstään" eli kärsimyksen aiheuttamisesta lähimmäiselleen, sellaisella innolla ne kirjoittivat sakkolappujaan, toinen pakettiauton edessä ja toinen takana.

Kun näin nuo joka puolella väijyvät poliisit ja terroriteoissa olevat lappuliisat, olin juuri miettimässä, miten kätevästi presidentinlinnan vieressä olevan rakennuksen seinään saisi heijastettua projektorilla systeeminvastaista tekstiä. Nämä pohdiskeluni saivat lisäpuhtia kaikesta näkemästäni, ja aloin aivan vakavissani miettiä erilaisten sabotaasitekojen oikeutusta yhteiskuntaa vastaan. Aloin inhota koko Helsinkiä ja sen asukkaita, jotka tyynesti hyväksyvät kaiken viranomaisterrorin tekemättä mitään sitä vastaan. Istuvat rauhallisina hörppimässä kahvia katukahvilassa, vaikka samanaikaisesti vieressä järjestelmän edustajat tekevät pahaa viattomalle ihmiselle. Sehän on samaa kun katsoisi välinpitämättömänä vierestä, kun pientä lasta hakataan tai hänen omaisuutta varastetaan. Ihmiset on aivopesty hyväksymään systeemin sadistinen pahanteko mukamas ei-pahantekona. Tämä on mieletöntä.

Mielestäni olisi täysin oikeutettua räjäyttää pommeja kaupungin ja valtion rakennusten edessä ja aiheuttaa tuhoa - kunhan syy tähän toimintaan tuotaisiin selkeästi esille. Terrori pelkän terrorin vuoksi ei ole hyväksyttyä. Sivullisia ihmisiä ei myöskään saisi vahingoittaa. Joki lappuliisa tai poliisi sen sijaan saisi saada nenilleen sellaisen tärskyn, että muistaisi sen loppuikänsä.

Kauppatorilta suuntasin kohti Akateemista kirjakauppaa. Tuon lappuliisojen terrorin näkeminen lähietäisyydeltä sai mielentilani sen verran kuohuksiin, että aloin käyttäytyä entistä hermostuneemmin. Tunsin oloni jotenkin "vieraaksi" Helsingin kuhinassa. Raplasin kynsiäni ja pälyilin levottomana ympärilleni etsien sopivia kävelyreittejä. Pahin mikä minulle tapahtui oli yhtäkkinen arkuus ylittää suojatie punaisen palaessa, vaikka autoja ei edes teoriassa ollut tulossa enää niillä valoilla. Olin lammas laumassa, joka odotti kuuliaisena teurastamon liukuhihnan nytkähtämistä liikkeelle - eli korkeamman tahon LUPAA etenemiselle. Arkuuteni hävetti minua suunnattomasti, mutta en saanut pakotettua itseäni liikkeelle edes silloin, kun yksi tyttö Björn Borg -laukkuineen ylitti kadun. Tällainen jumiutuminen oli kauheaa. En meinannut pystyä ylittämään katua punaisen palaessa silloinkaan, kun kaikki muut näyttivät ylittivät kadun; kotiäidit kauppakasseineen, virkamiehet harmaissa puvuissaan, vanhat mummut laukkuineen... (tämä tapahtui Akateemisesta kirjakaupasta palatessani).

Käväisin siis Akateemisessa kirjakaupassa. Sieltä suuntasin tunnelia pitkin Stockmannille, jossa tapani mukaan harhailin löytämättä ensimmäistä kerrosta (eksyileminen abstrakteissa tiloissa on ilmeisesti yksi oire matemaattisesta "lukihäiriöstäni"). Eräissä rapuissa vastaani tuli Jere Aria ja tervehti minua ja toivotti vielä perään "hyvää jatkoa". Kiittelin tervehdyksestä ja hymyilin vielä tuon tapaamisen jälkeenkin. Hetkellinen hyväntuulisuuteni johtui yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että edes JOKU noteerasi minut ja olemassaoloni tuossa päämäärättömässä ihmismuurahaispesässä. Minua tervehdittiin - olin siis olemassa. Varsin pian hymyni kuitenkin haihtui ajatellessani, että Jere Ariakin on yksi "niistä", eli todennäköisesti systeemin tukija pahimmasta päästä. Ehkä ei kuitenkaan kovin paha tyyppi, vaikka ainoana lapsena todennäköisesti luonteeltaan tyypillinen tyranni.